Ei saisi sanoa ei koskaan enää...

Näinhän se on. Jälleen teksis mieli sanoa et en enää koskaan, mut olen koittanut pitäytyä tästä sanonnasta. Kuitenkin Leevin odotus oli niin vaikea ja kivulias, et silloin tieki mieleni tämmä sanoa. Tällä hetkellä korvista nouseva savu, stressi, väsymys, päänsärky, kiire.... et nyt tekis mieli sanoa et koskaan enää yhtään muuttoa. Mihin sitä ihminen itsensä tahallaan ajaa. Tulee olo kuin kaivais itse itseltään verta nenästä.

Sit kun tämä kaikki on ohi .... toivottavasti muistan mikälaista tämä muuttaminen ja remontointi on pienten lasten kanssa normaalin arkielämän sivussa. Niinhän sitä kuvittelee et siinä sivussahan se menee (tähän väliin huokasen syvään ja tuhahdan kuuluvasti !!). Mut jossakin saumassa se palava liekki hiipuu ja voimat loppuu silloin sitä kaipais jostakin lisää voimia ja vaikka edes apua. Mitä sitä hulluja kuvittelee, muka apua !! Jos ei oteta huomioon äitini ja ystäväni siivosapua on tästä urakasta tähän asti selvitty kaksistaan. Sitä voi sit mielessään ajatella et miten ihanaa ja upeaa se isovanhempien vilpitön apua olisi.

Tänään on niin p....leen p....ska päivä et jätin väliin viikottaisen oman ainoan harrastukseni ja aikani menemättä ompelupiiriin. Lapset lähti ulos leikkimään ja ukko kaappas nuorimmaisen kainaloon ja lähtivät kylille ajelemaan... Jos jotakin sovittaan niin mielestäni siitä pidetään myös kiinni, mut tämä ei aina päde meillä kaikilla. Jokaisella on niin erinlainen omatunto ja moraali asioista ja siitä miten lähimmäisiä kohdellaan. Tämä varmasti kuvastaa parhaiten olotilaani tällä hetkellä, et ei sitä enää enempää tarvitse sanoiksi pukea, vai ??? Nyt ei kannata tulla liian lähelle...